217.

Aladdin taustajoukkoineen toivottaa kaikille Oikein Menestyksekästä Vuotta 2014! Samalla linjalla varmasti jatketaan kuin tähänkin saakka:

216.

Ei tuonut Joulupukki hevosaiheista tavaraa lahjaksi... vaan oikean hevosen! Tästä tammasta lisää ehkä joskus :)

215.

Luukku 24:

Kysymys: "Jos saisit lähettää blogisi lukijoille jouluisen tervehdyksen, millainen se olisi? Ja kun sen olet keksinyt niin lähetät sen heille :)"

Näiden kuvien myötä haluamme Vesan kanssa toivottaa kaikille teille blogin lukijoille Oikein Riemukasta Joulua ja Menestystä Ravivuoteen 2014!!!! <3

214.

Luukku 23:


Kysymys: "Mitä hevosaiheista toivot pukilta joululahjaksi huomenna?"



Saako tässä heittää ihan mitä tahansa toiveita, epärealistisiakin? Jos saa niin  tässä lahjatoive nro 1:

Jep, nämä on "Brädi-kärryt", Chevi C1 Carbon Racerit. Olisko jollain pliis mahkuja antaa mulle lahjaksi näitä kahdentoista ja puolen tuhannen euron vankkureita? Lupaan ihan varmasti mainita lahjoittajan nimen sitten voittajaesittelyissä ;)

Toinen kiva toive olisi vaikkapa liput Prix d'Ameriqueen tai Elitloppet-reissuun. 

No, sitten mä heräsin, ja todellisuus iski kuin jouluinen vesisade vasten kasvojani. Eihän mulle kukaan mitään hevosrompetta osta todellakaan, kyllä ihan itse saan ne tavarat kaupasta kotiin kantaa. Toki useimmiten äiskä ja iskä ovat jouluna muistaneet jollain lämpimällä vaatteella kuten teknisellä kerrastolla, fleecellä tms., ajatuksena juuri se että tuolla ulkona kylmässä paljon tulee aikaa vietettyä. Ylipäätään olen kauhean huono toivomaan yhtään mitään. Joka joulu toivon vain kilttejä lapsia <3

213.

Luukku 22:



Kysymys: "Mikä on tallissasi parasta? Mikä huonointa? Kerro tallistasi sanoin ja kuvin."

Vai että mikä meidän tallissa on parasta? No tietenkin se että se on omassa pihassa :) Vaikka monesti onkin raskasta olla sidoksissa hevosiin 24/7, en siltikään unohda sitä seikkaa että tätähän aina halusin, ja elän juuri unelmaani todeksi! No, tarkemmin eriteltynä parasta meidän tallissa on ehkä se että saatiin tehdä sen sisustus omanlaiseksi, vain seinät olivat valmiina kun tähän muutimme.

Talli on siis alkujaan vanha maapohjainen lato. Tilalle muutettuamme alkoi remontti, lattiat routaeristettiin ja valettiin, seinät ja katto koolattiin, villoitettiin ja levytettiin. Isäni serkku hitsasi meille liukuovelliset elementtikarsinat. Talliin vedettiin vesijohto ja sähköt sekä tehtiin koneellinen ilmastointi. Toki jos valmista rakennusta ei olisi ollut, olisi tallista tullut jonkinverran suurempi. Huonointa on siis se että nyt meiltä puuttuu pesupaikka ja erillinen loimienkuivatushuone. Pesutouhut hoidetaan kesäisin letkulla tallin oviaukossa, talvisin sanko ja pesusieni ovat ystävät. Loimia taas säilytetään viereisen varastorakennuksen autotallissa. (Autoa meidän aikana ei siellä ole pidetty koskaan, vaan hevostarvikkeet ja muu roina ovat vallanneet sen...)

Talosta talliin on noin 60 metriä matkaa. Tässä vasemmalle jää pihasauna & liiteri, oikealla on heinälato/autotalli/varasto/ponitallirakennus.

 Tallin käytävä. Meillä on nosto-ovi, luksusta talvella kun ei tarvi ensin tehdä hirveitä lumitöitä saadakseen oven auki, saati värkätä ajoon lähtiessä pariovien kanssa. Lisäksi valjas-/rehuvälikköön pääsee pikkuovesta ja siitä kuljetan kovilla pakkasilla myös hevoset tarhaan niin ei tarvi päästää tallin lämpöä isosta ovesta karkuun. Kärryjen aisoille on katossa koukut. Kärryt toimivat tarvittaessa myös näppärästi loimenkuivatustelineenä! (Käytävällä purua kun joku Lölli oli just pissinyt käytävälle...)

 Vasemmalla puolen on kaksi karsinaa.

Oikealla on yksi karsina ja rehu- ja varustevälikkö.

 Varustehuone. Ravikamppeet edustavasti pitkin lattiaa ;)

Heti tallin edustalla on tarhat, putkitarha ja lautatarha, hiekkapohjalla molemmat, tosin kuorintaa ja uutta pintaa vailla taas pikkuhiljaa.

 Aladdin on ominut putkitarhan.

 Lautatarhan perällä on kylmäpihatto. Yleensä meillä on majaillut siellä talvisin 2-4 kesällistä varsaa, mutta tänä talvena sitä asuttavat poni ja tyhjä siitostamma. (Kuvassa vieraileva tähti Heppu)

Tarhojen taakse ja talolle päin aukeaa reilun hehtaarin laidun.

 Talli takaapäin kaikkine romuineen :) Päädyssä pressulla peitetty purukasa. Tallin takana on iso katos joka on tehty valokatteesta. Pohjalla on murske, ja joka vuosi suunnittelen että siihen valetaan betonilattia, rakennetaan seinät ja hoplaa, meillä on siinä kaksi suuuuurta ulkokarsinaa! Vielä ei vain ole toteutukseen ollut rahaa..... Tallin etupuolella näkyy heinälato.

Tallilta talollepäin. Vasemmalle jää heinälato, autotalli, varasto sekä pikkutalli jossa on yksi 15m2 karsina. Se on valitettavasti korkeudeltaan vain juuri vaadittavan minimin, 2,20m, joten siellä ei nykyisin enää asustele kuin tarvittaessa shetlanninponi. Tosin on siellä aiemmin asunut täyskokoisia hevosiakin, ja ilma on pysynyt hyvänä koska karsinaa on käytetty ns. ulkokarsinana, ulko-ovi on ollut avoinna yötä päivää.

Pikkutallin ulko-ovelta, karsina levittäytyy pitkälle oikealle.

212.

Luukku 21:



Kysymys: "Kuka on hevosesi paras kaveri? Miksi? Kuka on sinun paras tallikaverisi? Miksi? Kuvia kehiin."

Tähän on helppo vastata - Aladdinilla ei valitettavasti ole yhtäkään varsinaista hevoskaveria koska se on ori. Joutuu siis tarhaamaan yksinään, eikä muutenkaan ole edes kosketusetäisyydellä muista tallin hevosista. Toki väliä ei muihin ole kuin tallissa käytävänleveys, ja tarhojen välikin on vain muutaman metrin eli oma "lauma" sen lähellä kyllä koko ajan on. Ja ihmiskavereita taas - uskaltaisin väittää että minä olen Aladdinin paras ystävä.......

Minun parhaita tallikavereitani on oikeastaan kolme. Ihan ehdottomasti paras, tehokkain ja tarpeellisin on tietenkin Vesa, mies jolla on kymmenen miehen voimat, työntää yksinään autonkin ylös ojasta, ja nostaa ihan kokonaisen heinäpaalin ilmaan tuosta vain ;D

 Vesa ei ollut käytännössä koskenutkaan hevosiin ennenkuin tapasimme. Mutta tänä päivänä ei mikään homma tallissa ja hevosten kanssa ole Vesalle vieras vaan kaikki sujuu rutiinilla. Korvaamaton talliapulainen jonka kanssa ei aika käy pitkäksi!

Kakkoskaverini on sitten kuopuksemme Bea. Joka päivä innokkaana mukana tallihommissa, tekee kaikkea mitä kokonsa puolesta pystyy, ja enemmänkin. Siivoaa karsinoita, käärii pinteleitä, "kengittää" hevosia, laittaa niille ruokia, ja tietenkin hoitelee ja ratsastaa omalla ponillaan.

 Kuvassa myös uskollinen tallivahti Tyyne. Liiankin innokas hevospaimen jonka seurauksena sen purukalusto on nykyään puolet harvempi kuin normikoiralla...

 On minulla kolmaskin ihmistallikaveri, Santtu. Santun rooli on käydä liikuttamassa treenihevosia selästäkäsin silloin kun ehtii. Käy maastoilemassa ja jumppaa poikia notkeammaksi. Santtu on kuulunut kalustoon jo aika mooooonta vuotta, mahtaako itsekään enää muistaa kuinka monta? Minä en ainakaan muista :)

Ja muuten edelleen ihan sama juttu fontin kanssa kuin eilen - vaikka koitan vaihtaa sen ihan miksi tahansa fontiksi niin blogger nyt päättää minun puolestani heitellä tekstityyppiä ihan mielivaltaisesti. Ai että miten ärsyttävää, millähän sen saisi oikein loppumaan?!?!

211.

Luukku 20:

 Kysymys: "Minkä asian haluaisit oppia seuraavaksi hevosten parissa?"

Mitähän mä nyt sit haluaisin vielä oppia...? No ainakin kengittämään paremmin. Tällä hetkellä peruskengitykset "normaalikavioisille" hevosille onnistuu, mutta jos homma menee kovin paljon haastavammaksi, täytyy edelleen pyytää ammattiseppä paikalle. Tietysti eihän niitä haastavampia opi laittamaan jos niitä ei koskaan laita vaan nostaa kädet pystyyn ja kilauttaa kaverille, joten...? Eihän tuommoista käsityöammattia voi oikein oppia muutoin kuin tekemällä.

Hevosten terveydentilan seuranta ja hoito alkaa olla hanskassa turpakarvasta häntäjouheen. Eipä taida hevosilla montaa sellaista sairautta tai vammaa olla, josta en edes jotain tietäisi. Aika kuvastavaa sekin että jos ystävieni hevosilla on jotain vikaa, saattavat soittaa ennemmin minulle kuin eläinlääkärille, ja Hannan päivystävä puhelinneuvontahan auttaa luonnollisesti 24/7 ;) Joskus takavuosina sattui sellainen hauska tilanne että vein hiukan huonosti ravaavan hevosen klinikalle tutkimuksiin. Hevosta taivutettiin, ajettiin, puudutettiin, mutta mitään ei löytynyt. Eläinlääkärin mielestä vikana oli ainoastaan voimanpuute mutta en tätä niellyt, vaan halusin että tietty kohta hevosesta röntgenkuvataan edes mielenrauhan saamiseksi. Eläinlääkäri tuhahteli, mutta kuvat otettiin. Ja kappas - juuri siitä nivelestä löytyikin suuri irtokappale joka sitten operoitiinkin. Tämän jälkeen eläinlääkäri sanoi että eihän minun hevosiani jatkossa tarvi edes tutkia, senkun varaan vain suoraan aikaa irtopalojen poistoon silloin kun uskon sellaisia löytyvän :D Muutoinkin näppituntumani jalkavammojen kanssa on ollut kohtalaisen pettämätön. Sormeni ovat löytäneet  niinkin pieniä vaurioita että toisen eläinlääkärin sanojen mukaan käteni ovat tarkemmat kuin ultraääni. No, ei kai nyt sentään, mutta harvoin minulta jää mikään huomaamatta ja varsinkin diagnoosin teko on ollut aika varmaa jo ennen ell-tutkimuksia.

Kuitenkin opittaavaakin on - lihashuoltoon olisi mukava paneutua enemmän kuin parin monisteen ja jonkun parin tunnin demonstraation verran. Tai onhan hevosten hierontaa toki tullut sivusta seurattua kymmeniä kertoja, mutta siinäkin on sellainen homma jota ei opi pelkästään katselemalla vaan pitäisi saada siihen näppituntuma ja samalla joku ohjeistamaan mitä tehdä, miten tehdä ja miksi tehdä. Siispä maksan siitäkin hommasta edelleen ammattilaiselle :)

Hevostenkäsittelyssä koen, että mulle ei niin hirveästi enää uutta ole tarjolla. Tai toki onhan niitä kaikenmaailman narunpyörittäjiä, hevoskuiskaajia ja LH-tyyppejä Suomi pullollaan ja kaikki kunnia heille, mutta katson elämäni hevosten kanssa soljuvan jo nyt sen verran kivuttomasti että minua ei kiinnosta opetella vaihtoehtoisia käsittelymuotoja sen enempää kuin mitä niistä jo tiedän. Oikeastaan päinvastoin - minua on suorastaan kehotettu että voisin itse alkaa opettaa hevosenkäsittelyä muille, ja palauttaa ns. ongelmahevosia takaisin ruotuun. Kuka tietää, ehkä joskus?

Mitään ratsastuksellisia tms. tavoitteita mulla ei ole. Mutta suurella mielenkiinnolla kuuntelen erilaisten valmentajien erilaisia treenimetodeja ja ylipäätään hevosen valmennusfysiologia kiinnostaa. Periaatteessa omat tapani treenata hevosta olen jo löytänyt, mutta olen hyvin avoin vaikutteille ja jos tuntuu että yksi tapa ei pitkässä juoksussa tuota haluttua tulosta, en epäröi kokeilla valmennuksessa jotakin uutta. Treenimenetelmäni on myös yhteydessä vuodenaikojen vaihteluun, ja tällä hetkellä odotan lumihankea kuin kuuta nousevaa (niinkuin varmaankin koko muukin hevosurheileva Suomi....) Olosuhteet kuitenkin ovat tällä hetkellä ne mitä ovat, eivätkä vinkumalla muuksi muutu joten luonnon ehdoilla mennään.

*Edit* Minkähän takia blogger on päättänyt omin päin vaihtaa fonttia, minä en sitä ole tehnyt vaan vakiofontilla on tämäkin teksti kirjoitettu... No, koitetaan kestää! 

210.

Luukku 19:

Kysymys: "Onko hevostelu aina ollut sinun juttusi vai onko kokeiltu muitakin harrastuksia? Jos sinun pitäisi valita jokin hevosiin liittyvä uusi harrastemuoto (esim. raviurheilu/kenttäratsastus/vikellys tmv.) jota et siis jo tee, mikä se olisi?"

Onhan tuota tullut kaikenlaista lapsena harrastettua. Tanhussa aloitin jo niin pienenä että hyvä kun kävellä osasin, muiden perheenjäsenten vanavedessä. Ja monta vuotta kansantansseja harjoittelinkin, kiertäen kaiken maailman Pispalan Sottiisit ja Satahäme Soit tanhuryhmäni kanssa. Mutta kyllähän se alkoi jossain vaiheessa tökkiä pahasti, ja pikkuhiljaa aloin lintsata treeneistä menemällä kaverille tanhun sijaan. Lopulta sitten loppui koko harrastus mutta tilalla oli jo paljon uusia. Baletissakin ehdin pyöriä muutaman vuoden mutta eiii, minä kun en ole mikään linnunluinen höyhen vaan sellainen perusroteva maatiainen niin ei se kyllä mitään liitelyä ollut ja siinä vaiheessa kun kuvaan mukaan olisi tulleet kärkitossut, minä sanoin kiitos ei, sillekin. 

Hevosharrastuksen ohessa pisimpään "oikeana" harrastuksena oli pianonsoitto. Kävin musiikkiopistolla soittotunneilla ja teoriassa, ja suoritinkin ties mitä tasoja. Kuitenkin sellainen klassisen pimputuksen pakkotreenaaminen säännöllisine viikkotunteineen alkoi ahdistaa ja yllätys, niin loppui sekin ja aloin soitella vain omaksi ilokseni. Paljon kyllä soitinkin, yläasteella koulun bändissä ja kaikenmaailman konserteissa ja gaaloissa, pop- ja iskelmämusiikkia. Klassista kyllä kuuntelen mutta se harjoittelu, tunnustan, olen laiska, ja kyllähän ne kappaleet ovat niin paljon vaikeampia soittaa kuin kevyt viihdemusiikki. Laulaminenkin oli, ja on, ihan kivaa, lauloin sekä koulun kuorossa, että seurakunnan nuorisokuorossa. Kävipä kerran yläasteella niinkin että silloisen musaopen kanssa hiottiin kahdenkesken jotain kuoron biisiä mutta jostain syystä se meni siihen että ope nauhoittikin minun laulaman Banglesin Eternal Flamen, ja käytti sitä sitten luvatta aamunavauksessaan, aargh :D

Soittaminen ylipäätään on kivaa. Kun lähdin Ypäjälle opiskelemaan, sinne oli hivenen vaikea ottaa pianoa mukaan, joten minulle ostettiin sitten kitara jolla sain pitää yllä edes jotain soittoharrastusta. Sielläkin sattui sitten sellainen hassu juttu, että olin vetämässä opistolla Nuorisoravileiriä ja iltaohjelmaan oli tullut yllätysesiintyjäksi 90-luvun poikabändi XL5:n Jami. Yhtäkkiä huomasinkin jo vetäväni kitaralla ja laulavani Jamin kanssa jotain tosi laatupoppia, villiä :D Nyt kitara kyllä on ollut koskemattomana vuosia, siitä meni kielet huonoon kuntoon enkä ole saanut hommatuksi uusia. 

On minulla sellainen aikuisiän musiikillinen missio, että aion opetella soittamaan poikkihuilua. Hanke on edennyt jo niin pitkälle että oma poikkihuilukin on jo hommattuna, tuolla se kotelossaan odottaa soittajaansa. Harmi vain että hädintuskin osaan edes kasata sen :D Tarttis varmaan aloittaa jostain youtuben laadukkaista opetusvideoista, ja pyytää sitten muutama yksityistunti iskän orkesterin huilistilta, siitä on ollut jo alustavasti puhettakin mutta toteutus on toistaiseksi jäänyt suunnittelun asteelle.

Nyt jos minulta kiellettäisiin ravien harrastaminen kokonaan, siirtyisin varmaankin matkaratsastuksen pariin. Se on lajina aina kiehtonut, ravihevosilla kun kunto on varmasti riittävä eikä  matkaratsastuksessa tarvi viilata jotain tiukkaa tekniikkaa vaan riittää että pysyy selässä ja hallitsee hevosensa, noin kärjistetysti. Koulutuuppausta tulee harrastettua sen verran että selästäkäsin noita puupökkelöravureitani taivuttelen ja notkistelen isoilla ympyröillä, esteitä en ole hypännyt taas vuosiin vaikka löytyy minulta takavuosilta sellainenkin "huikea" meriitti että olen senaikaisen ratsastusseurani yhdistetyn koulun ja esteiden Junioriseuramestaruus-kakkonen :D Kilpailin silloin jonkinverran esteitä hienolla suomenpienhevosoriilla ja olihan se kivaa, mutta lopulta ravitouhu vei kuitenkin mennessään. Joka tapauksessa, matkaratsastus olisi varmasti minun juttuni jos nyt raveista luopua täytyisi.

209.

Luukku 18:


Kysymys: "Oletko hyvä piirtämään? Jos et niin nyt on aika opetella. Piirrä/maalaa/askartele kuva/teos hevosesta ja julkaise se tässä. Vaikka sitten tikkuhevonen kunhan taiteilet."

No johan myrkyn lykkäs! Enpä ole harrastanut piirtämistä vuosiin ja taas vuosiin, jos lapsille epämääräisten tikku-ukkojen, kukkien, aurinkojen jne. piirtämistä ei lasketa!! Tässä kuitenkin kylmiltään sutaistu hevosenpää. Sovitaan samantien niin että jätän piirtämisen osaavammille jatkossakin :)

208.

Terveisiä Teivon klinikalta! Käytiin Aladdinin kanssa tänään kontrollissa. Kuukausi sitten talvihuollossahan oritta hoideltiin vähän sieltä täältä, ja nyt käytiin katsomassa kuinka hoidot ovat vaikuttaneet. En nyt avaa sen tarkempia yksityiskohtia, mutta jokatapauksessa jatkamme vielä kuukauden kävellen, ja siirrymme vasta sitten kontrollin kautta asteittain hölkkävalmennukseen. Toki, jos meillä olisi johonkin kovin kiire, olisimme saaneet aloittaa normitreenin jo nyt, mutta koska Aladdinin ei tarvitse olla starttikunnossa aikoihin, on turha hätäillä tässä kohtaa ja uskon että maltti nyt palkitsee meidät kyllä myöhemmin.

Oli meillä toinenkin potilas matkassa. Alla Tampereen Hevosklinikan facebook-sivulta varastettu kuva:

Kuvassa siis meidän hevosia hoitava eläinlääkäri Tanja Pehkonen (Aivan superhyvä ell, älkää vaan missään nimessä käyttäkö, että meidän on helpompi saada hänelle aikoja varattua ;D) ja kuopus leluheppansa Ispen kanssa. Ispeltä oli mennyt hankkari ja sen Tanja ammattitaitoisesti sitten hoiti kuntoon. Kyllä palvelu Teivossa on aina ensiluokkaista, kiitos kiitos KIITOS! :)

207.

Luukku 17:

Kysymys: "Onko teille muodostunut jotain heppamaisia jouluisia perinteitä?"

 

Mä taidan olla hirveen tylsä nyt. Mutta meillä joulu on ihmisten juhla, enkä ole sitten teinivuosien harrastanut esimerkiksi tallin koristelua muutoin kuin tuomalla hevosille havuja purtavaksi. Myöskään meillä ei ole mitään "Aaattoaamun ratsastus ja glögit"-meininkiä. Jouluaattona aamutalli tehdään normaaliakin ripeämmin, hevoset ulos, äkkiä kopit siistiksi, ja sitten perheen kanssa joulun viettoon mummulaan. Hevosilla on siis vapaata. Joulupäivän kuviot ovat vaihdelleet riippuen lähinnä siitä, mennäänkö silloin anopille, vai vasta tapanina. Tänä vuonna mennään joulupäivänä, joten sekin on hevosilla vapaa. Ja tapanina palataan sitten aivan normaaliin treenirytmiin. 

Joskus vuosia vuosia sitten saatoimme isän kanssa käydä tapaninpäivän rekiajelulla, paikallinen hevosmies, Esko, lainasi aina meille mieluusti hevostaan. Mutta menepä nyt tuolla rekiajelulle, ei lumesta tietoakaan ja enää ei ole kohta edes jäätikköä, vaan pelkkää mustaa tietä. Voi miten kurjaa tämmöinen vesikeli!! :( Hirmu vaikea tavoittaa joulun tunnelmaa vaikka nytkin jouluradio soi taustalla ja glögimukillinen höyryää nenän edessä. Vaan kai se sitten aattona taas, kun saa istua mummun taivaallisen ruokaa notkuvan joulupöydän ääreen, tulee, se joulumieli <3

206.

Luukku 16:


Kysymys: "Mitkä ovat hevosenomistamisen ihanat ja huonot puolet?"

Voi, voisin luetella vaikka kuinka pitkän listan niitä huonoja puolia ;) Mainittakoon nyt kuitenkin vain pari-kolme. Pahin huono puoli on varmasti krooninen rahanmeno ja sitä myöten -puute. Hevosiin saa upotettua halutessaan aivan tajuttomasti rahaa, ja silloinkin sitä niihin uppoaa vaikkei niin haluaisikaan. Jos muuten tilanne olisikin balanssissa, kyllä varmasti jo tulee joku räkätauti, haava tai ähky, joka vie viimeisenkin lantin kukkarosi pohjalta. Jotain hyvää tässäkin kuitenkin - oppii varmasti elämään säästäväisesti ja venyttämään penniä äärimmilleen ;) 

Toinen huono puoli on ajanmeno, ja sitä myöten myöskin vapaa-ajan puute. Jos hevoset ovat omassa pihassa, niissä on kiinni 24/7/52/365. Ellet sitten satu omistamaan jotakuta todella luotettavaa tallituuraajaa, ja ne ovat tottavieköön kiven alla! Harvassa ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta ne päivät kun on pois kotoa oltu, ja esimerkiksi viikon lomareissua ei olla tehty kertaakaan sen jälkeen kun hevoset kotipihaan muuttivat!! Pisin poissaoloni kotoa on tainnut olla parin hassun  viikonloppuloman lisäksi synnytyskeikat, todellista "lomaa" sairaalan täyshoidossa sekin :)

Kolmas huono puoli - ihmissuhteet kärsivät. Jo ala-asteikäisenä, silloin lankapuhelinten aikaan, ystäväpiirini supistui pikkuhiljaa merkittävästi. Aina kun joku tyttökaverini soitti meille ja pyysi käymään, vanhempani joutuivat vastaamaan että ei Hanna ole nyt kotona - se on tallilla. Pikkuhiljaa soitot vähenivät ja lopulta loppuivat, ja ystäviksi jäivät vain ne joiden kanssa jaoin saman intohimon - hevoset. Eipä niitä kavereita sitten kauheita määriä koskaan ollutkaan. Oliko tallilla ramppaaminen sitten sen arvoista? Oli! Hevoset antoivat jo silloin niin paljon enemmän. Ne eivät juoruile selän takana, eivät nimittele, eivät arvostele, eivät tuomitse. Ne hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin hän on. 

No, kyllähän tänä päivänä noita ystäviä on hevosten kautta paljon ja yhteydenpito kaukaistenkin kavereiden kanssa on helppoa SoMen ansiosta, mutta edelleen ystävien ja sukulaisten tapaaminen vaatii paljon enemmän järjestelyjä kuin jos eläisi ilman hevosia. Eivät kaikki todellakaan ymmärrä että jos hevosia treenaa tavoitteellisesti, ei vaikkapa hiittipäivää niin vain siirretä jonkun kumminkaiman syntymäpäivien takia. Tai että tullaan kaksi tuntia myöhässä juhliin sen takia että se iltatalli nyt vain oli ensin tehtävä.

On hevostenpidossa tietenkin muitakin hyviä puolia jo edellämainittujen lisäksi. Ravireissujen jännitys ja onnistuneesta suorituksesta saatu onnentunne on niin infernaalinen että sen haluaa kokea uudestaan ja uudestaan! Jokainen True Hevostyttö tietää myös miten ihanaa on mennä aamulla talliin ja saada hevosten ystävällistä hörinää tervehdykseksi. Samoin kun illalla viimeiseksi tarkastaa kaiken olevan yötä vasten valmiina ja pysähtyy kuuntelemaan sitä tasaista rouskutusta joka heinää syövistä hevosista lähtee - siihen ääneen voisi vaikka nukahtaa, niin rentouttavaa se on! Siksi onkin sääli, kun harvemmin on enää aikaa vain istuskella tallissa heinäpaalin päällä ja kuunnella hevosten ääniä. Entäpä äänetön luminen metsä, vain omat ajatukset ja satulan narina seurana, siinä tuntuu että aikakin pysähtyy. Jos laiha kukkaro ja kärsineet ihmissuhteet ovat tämän kaiken hinta, olen valmis sen edelleenkin maksamaan <3

205.

Luukku 15:


Kysymys: "Mikä on rakkain/tärkein/ihanin hevostavarasi?"

Tätäkin kysymystä piti hetki pohtia. Minulla on useitakin tärkeitä hevostavaroita, hyvin erityyppisiä. Mietin, olisiko tärkein esine Leena Lehtisen maalaama suuri taulu Lovely Kempistä, jonka sain Lovelyn omistajilta lahjaksi Lovelyn uranpäätösseremonioissa Teivossa? Vai olisiko se Funkeeperin vuonna 2005 saama tinatuoppi sen oltua menestynein raviseuran jäsenen omistama kilpahevonen sinä vuonna? Vai ehkä sittenkin joku muu?

Lovely Kemp

Lopulta päätös oli kuitenkin helppo. Tärkein omistamani hevosaiheinen esine on vanha puuhevonen, Akapeetus. Isäni sai sen ollessaan pikkupoika, ja nimesi sen senaikaisen huippuhevosen, Akapeetuksen mukaan. Akapeetus asusti mummulassa aivan viime vuosiin saakka. Itsekin sillä leikin paljon lapsena mutta Akapeetus oli vähän arvaamaton kaveri, keuli helposti :) Siinä varomaton ratsastaja oli enemmän kuin herkästi selällään. Kerran kuitenkin isä toi sen minulle. Oli kysynyt vaarilta, eikös annettaisi tuo Akapeetus Hannalle, kun se sitä varmasti eniten arvostaa. Vaari oli ollut heti samaa mieltä, ja niin Akapeetus muutti meille! Se on makuuhuoneessamme lipaston päällä, eikä lapsilla ole enää lupaa leikkiä sillä koska Akapeetuksen parhaat vuodet ovat jo väistämättä takanapäin. Toinen korva puuttuu, harjasta vain marto jäljellä, ja häntäjouhiakin pari hassua haiventa. Maalipintakin hilseilee. Joku ehdotti että entisöisin sen, mutta ei. Haluan pitää Akapeetuksen alkuperäisessä kuosissaan, niin se on minulle kaikkein kaunein ja rakkain <3

Akapeetus

204.

Luukku 14:


Kysymys: "Mikä vuodenaika on paras hevostelua ajatellen? Perustele!"

Tämä on vähän kaksipiippuinen kysymys. Toisaalta talvella, jos siis on hyväluminen talvi, on paremmat treeniolosuhteet ja enemmän teitä ajettavana, mutta onhan nyt ravitouhut kesällä mukavampia potenssiin sata! Se talvinen kärryillä kohmettuminen, tai oikeammin syväjäätyminen, kun on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kesällä taas on ihanaa ajella auringon lämmittäessä, lämpimän kesätuulen puhaltaessa (paarmoja läiskien). Kuivana kesänä ajopaikat vain tuppaavat menemään kovin napakoiksi. Mutta joka tapauksessa, mukavuustasolla kesä vie ylivertaisesti voiton!  

Talvi

VS.

Kesä

203.

Luukku 13:


Kysymys: "Miksi olet päätynyt juuri tähän hevoseen/rotuun?Jos et saisi valita suosikkirotuasi, mikä rotusi olisi seuraava valinta? Miksi?"

Tämä on vaihteeksi oikein helppo kysymys. Olemme Suomessa, ja täällä saavat juosta kilpaa vain kahdenrotuiset hevoset; kylmä- ja lämminveriset. Molemmat on "testattu", on ollut omistuksessa, liisattuna, treenissä ja opetettavana. Niin ja pihattovarsana. Kaiken kokemani perusteella valinta on äärimmäisen helppo - lämminverinen ravihevonen. Nautin siitä helppoudesta, miten herkkiä ja toimivia lämminveriset pääpiirteissään ovat. Kylmäveriset, tässä tapauksessa suomenhevoset, taas ovat useimmiten sellaisia jäykän jähmeitä, hidasreaktioisia, jääräpäisiä. Toki poikkeus vahvistaa säännön ja olen kohdannut monia oikein hienoja ja mukavia suomenhevosiakin, ei siinä mitään :)

Ja jos en saisi ottaa lämminveristä, niin tittididii, ei liene yllätys että toisena valintani kohdistuisi suomenhevoseen, koska ravit kuitenkin ovat se mitä haluan hevosteni kanssa harrastaa. No, onhan tietysti vielä poniravitkin, ja ravirussithan ovat ulkonäöltään aivankuin oikeita ravihevosia miniatyyrikoossa mutta joo, ei sitten kuitenkaan :)

Lämminverinen Aladdin lämpimänä kesäpäivänä hotin tytärpuoleni kanssa ;)

...ja kylmäverinen Mirvori kylmänä talvipäivänä coolin tallityttöni kanssa ;)

202.

Luukku 12:


Kysymys: "Mikä näistä on sinun valintasi ja miksi? Ori/ruuna/tamma/varsa/aikuinen/vanhus?"

Tässäpä taas kysymys johon on kovin vaikea vastata yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Tai oikeastaan on helppokin; kaikki käy! Mulla ei ole mitään suosikkisukupuolta tai ikää koska olen aina touhunnut kaikenlaisten hevosten kanssa, ja tykännyt useimmista. Varsoissa viehättää se että ne ovat kuin puhtaita papereita joihin itse kirjoitat tarinan ja juonenkulku riippuu täysin itsestäsi, sekä hyvässä että pahassa. En myöskään osaa tehdä eroa tamma- tai orivarsojen välille, kohtelen niitä joka tapauksessa täysin samalla tavalla johdonmukaisesti mutta lempeästi. Orivarsalle ei automaattisesti ole tiedossa sen tiukempaa kuria kuin tammallekaan, eikä tammavarsaa palluteta sen enempää kuin oriakaan. Ja tottahan jokaisen hevosen persoonallisuus vaikuttaa sen käsittelyyn enemmän kuin sukupuoli. 

Vuodelta 2007. Tammavarsa vasemmalla, ori oikealla. Molemmat jo vihreämmillä niityillä :(

Jos ajatellaan käyttöikäistä hevosta, oli se sitten nuori tai aikuinen, sekin riippuu aivan hevosesta itsestään. Kaikissa on "huonot puolensa". Tammalla voi olla todella voimakkaat kiimat ja se jos joku on aivan superrasittavaa. Kaikki jotka ovat pelanneet kiimahäiriöisen tamman kanssa, tietävät mistä puhun. Siinä seinät kaatuu ja kusi lentää, aivan superraskasta!! Ja vallankin nykyään kun hormonivalmiste Regumatessa on 14 vuorokauden dopingvaroaika, on kiimahäiriöisellä tammalla kilvanajo kyllä todella haasteellista touhua ja suoritustaso saattaa olla ajoittain todella heikko. Myös lihasongelmia tuntuisi olevan tammoilla herkemmin kuin oreilla.

 Tamma All Ablazen ura päättyi vaikeisiin lihasongelmiin.

Eipä toisaalta sen helpompaa ole kovin karjaan oriinkaan kanssa. Hevonen joka juoksee kaiket päivät aidanviertä letku pitkänä huutaen, eihän sellainenkaan ole mistään kotoisin. Vähintäänkin se laihtuu, ikävimmillään särkee itsensä riehuessaan. Myöskin karjas luonne voi aiheuttaa vaaratilanteita hevosta käsitellessä. Pystyyn hyppivä, etusillaan huitova ja kiihkoissaan päälle käyvä eläin ei kyllä missään määrin ole mukava. Onneksi lämminveriset harvemmin ovat niin kovin luonteikkaita vaan taipuvat ihmisen tahtoon paremmin. Joku oikein karjas suomenhevosori - auta armias, sellainen on kyllä jotain aika kamalaa!

Karjas ori Aladdin? No ei kyllä oikeasti :)

Ruunat sitten, mitäs huonoa niistä keksisi? No, ehkä niiden kanssa toimiminen on vaan niin paljon tylsempää kun ei tarvi väistellä umpirakastuneen nojailua tai hormonien vallassa keulivaa hullua :D Heh, kyllähän se ruuna varmasti käyttöhevosena helpoin on, jos ei kaipaa elämäänsä vauhtia ja vaarallisia tilanteita - noin kärjistäen. Tulihan meidän Kekekin meille saatesanoin, "Ole oikeasti varovainen sen kanssa." No, ei sen kanssa nyt juuri ole tarvinnut varoa vaikka osaahan tuokin toki  tarvittaessa kuumua ja tarkkana sen kanssa saa olla.

Tasainen suorittaja? Ruuna Keke.

Vanhat hevoset taas eivät näin ravi-ihmisenä juurikaan "kiinnosta". En toki tarkoita ettenkö tykkäisi vanhoista hevosista, päinvastoin mummu- ja pappahevoset ovat aivan ihastuttavia! Minulla vain ei ole niille järkevää käyttöä, tai mahdollisuutta pitää niitä pihankoristeina jos haluan satsata noihin käyttöhevosiinkin. Siinä olis rahat aika äkkiä loppu, jos jokaisen uransa päättäneen pitäisin pihassa niiden loppuelämän. Surullisen raadollista, mutta realismia kehiin. Mieluummin siis satsaan varsoihin ja nuoriin hevosiin. Mutta siitä huolimatta pihasta löytyy yksi eläke-ikäinen, nimittäin meidän poni! Isbe kääntyy kohta 17-vuotiaaksi mutta porskuttaa edelleen täysillä. Eihän tuo tosin ole shettikselle vielä ikä eikä mikään, ja odotankin Isben elelevän meillä vähintään kolmekymppiseksi! :) Vanha poni on ihana kun sen elämää ei enää hetkauta mitään. Pikkuihminenkin pystyy itsenäisesti sitä taluttelemaan (paitsi jos näköpiirissä on ruohoa :D) ja se kuskaa luotettavasti lapset niin selässään kuin vaikkapa pulkassa.

Mummuponi Isbe. 100% luotto!

Joten ei, en pysty antamaan selkeää vastausta siihen, mikä hevostyypeistä olisi juuri minun valintani. Hevonen kuin hevonen, kaikki käy <3

201.

Luukku 11:


Kysymys: "Mikä on parhain/tärkein neuvo, jonka olet valmentajalta/kokeneemmalta konkarilta tmv. saanut hevosharrastustasi koskien?"

Tartutaanpa tällä kertaa aiheeseen vähän kevyemmin, vaikka tähän varmasti olisi kaivattukin joitain todella yleviä ja hienoja hevoskuiskailuvinkkejä :) Joten Paras Neuvo Koskaan on ollut: "Jos et ole vielä hommannut omaa hevosta - älä ikinä hommaakaan, mutta jos näin on jo päässyt käymään - hukkaa se mitä pikimmin, sillä huoleton on hevoseton mies!"

No yksi käytännön oppi nyt vielä voidaan tänne perään laittaa: "Vaikka mitä tapahtuisi, älä ikinä laske irti." Ja tätä olen koittanut omissa hevostouhuissani noudattaa. Sillä seurauksella että peukaloni on nykyään pysyvästi koukussa koska poni jonka riimusta pidin rokottaessa kiinni, heittikin voltin, ja samalla myös peukaloni heitti voltin muttei oikein tykännyt siitä. 

No, esimerkiksi ajo-opetuksessa se merkitsee sitä että apumiehiä on aina oltava tarpeeksi ja varsinkin sellaisia jotka eivät päästä irti vaikka varsa miten teutaroisi. Kärryt perässään irtipäässyt varsa saa aikaan pahaa jälkeä itselleen, varusteille ja huonoimmassa tapauksessa sivullisillekin. Lisäksi se tulee sen jälkeen varmuudella kokeilemaan samaa temppua joskus toistekin, ja on siis oikeasti vaarallinen ajettava. Onneksi vielä tähän päivään mennessä en ole minulla ajo-opissa olevaa hevosta karkuuttanut ja toivottavasti en koskaan tule karkuuttamaankaan. Enkä ole itseasiassa aikuisenkaan hevosen ohjista irrottanut vaikka tilanteita on kyllä ollut tarjolla ja kärrytkin ovat olleet kerran kumossa. Siis hampaat irvessä, rystyset valkeina puristaen hamaan loppuun saakka :)

200.

Luukku 10:

Kysymys: "Ketkä ovat/ovat olleet elämäsi hevoset?"

Voi hyvä tavaton :) Hevostelu-urani varrelle on osunut niin monta niin mahtavaa hevospersoonaa, että jos niistä kaikista kirjoitan, on aamu ennenkuin teksti on valmis. Yksihän toki on ollut ylitse muiden, Funkeeper, josta jo aiemminkin olen kirjoitellut. Kerrotaan kuitenkin tällä kertaa lyhykäisesti muutamista muistakin elämääni vaikuttaneista poneista ja hevosista. Kuvia valitettavasti ei läheskään kaikista ole kun en ole tänään ehtinyt paperikuvia kaivella ja skannailla, mutta katsotaan mitä saan aikaiseksi.

Ensimmäinen hoitohevoseni koskaan oli suomenhevosori Jakkari. Toki ennen Jakkea olin käynyt ratsastamassa isän työkaverin hevosella, Oltynalla, sekä ratsastustunneilla paikallisella ratsastuskoululla. Jakkari oli 1-vuotias varsa, kun se tuli meiltä kivenheiton päässä sijainneelle Kustaan (Luoma) tallille, ja voi miten onnekas olinkaan kun sain sen hoitohevoseksi! Varsa oli pieni ja kiltti, ja tykkäsin siitä paljon. Jopa äidinkin mielestä se oli suloinen pörröpää. Kävin joka päivä hoitamassa sitä, siivoamassa sen karsinan ja laittamassa iltaruuat valmiiksi. Yhteistä taivalta ei Jakkarin kanssa kuitenkaan ehditty pitkään kulkea, kun Kustaa olikin yllättäen vaihtanut sen toiseen suomenhevoseen, ori Luonto-Veliin. Muistan mikä järkytys oli kun menin tallille, Jakkaria ei ollut missään ja tilalla oli Jakkariin verrattuna vuoren kokoinen, aikuinen suomenhevosori Veltsi!

Luonto-Veli

Ensin tietenkin ajattelin katkerana, että eihän tuosta voi ikinä tykätä, eikä mistään hevosesta maan päällä muusta kuin Jakkarista, mutta todella nopeasti Veltsistä tuli minulle erittäin rakas! Jos nyt joku tarjoaisi minulle tuota hevosta, ottaisin sen riemusta kiljuen itselleni, mutta kuolluthan se jo on. Joka tapauksessa, Veltsi oli ensimmäinen hevonen jonka kanssa sain itsenäisesti, rajoituksetta, ajaa reellä ja ratsastaa. Olihan se melkoista, aikuinen oriinjytky, tallin suurin hevonen, ja minä, tallin nuorin ja pienin hoitaja :) Meillä kuitenkin synkkasi heti ja pärjäsin Veltsin kanssa hyvin. Löytyypä minulta VHS-kasettejakin, joissa muunmuassa painatan täyttä kiitolaukkaa lumisella pellolla. Heh, 11-vuotiaana tyttösenä, samanikäisenä kuin vanhin tyttäreni nyt, eikä kyllä ihan heti tulisi mieleeni päästää Riinaa samallalailla koheltamaan yhdenkään oma hevoseni kanssa... Ei voi muuta kuin kiittää Kustaata luottamuksesta, en tiedä olisinko millään muulla tallilla voinut aikanaan saada yhtä hyviä oppeja ja kokemusta hevosenkäsittelystä kuin Kustaalla.

No, kyllähän siinäkin kävi hyvin lyhyen tuttavuuden, vain muutaman kuukauden jälkeen niin, että Veltsi myytiin. Kustaa vaihtoi sen autoon :( Sain sittemmin kuulla sen myöhemmistä vaiheista, että siltä oli tullut massiiviset määrät verta sieraimista, eikä sen raviura ollut muutoinkaan kovin loistokas ollut. Erittäin lämpimät muistot on minulla kuitenkin tätä lempeää jättiläistä kohtaan. Veltsi <3

Velin myymisen jälkeen pidin jonkin verran taukoa hoitopuuhista, koska Velin tilalle ei ollut tullut uutta hevosta. Kuitenkin uusi hoitohevonen kolkutteli jo aivan oven takana, nimittäin silloinen paras ystäväni Outi sai kuulla sukulaisrouvansa kautta, kuinka eräällä maatalon isännällä on shetlanninponi jota voisi ruveta hoitamaan. Niinhän me Outin kanssa otimme pyörät alle ja polkaisimme viiden kilometrin päähän katsomaan pitivätkö kuulopuheet paikkansa. Odottihan meitä siellä valkoinen hurmuri, V.V. Hakiiri. Jos Jakkari ja Veltsi olivat olleet kilttejä ja lupsakoita, samaa ei voinut sanoa tästä 5-vuotiaasta ponioriista. Siinä oli oikea uppiniskaisuuden perikuva, ja olihan Hakki häijykin vielä! Minulta se mursi kerran puremalla sormen, eikä meinannut edes päästää irti, pirulainen! Kuitenkin Hakin kanssa tuli puuhasteltua todella paljon ja monta vuotta, kävinpä sillä muutamat estekisatkin läheisillä ratsastuskouluilla ja lähialueen markkinoilla käytiin kesäisin taluttamassa sitä kärryponina.

Oikeastaan voisi sanoa, Hakki parka, kyllä se niin paljon liikettä noina vuosina sai! Kesälomallakin saatoimme mennä eväiden kanssa tallille, ratsastaa ponilla koko päivän välillä jossain eväitä syöden, ja vasta myöhään illalla palata lenkiltä. Kyllä oli varmasti seudun kovakuntoisin poni :) Kakspäällä kiitolaukkaa, kärryillä kiitolaukkaa, oikeasti se oli kyllä ihan holtitonta ja taas täytyy sanoa että en minä kyllä antaisi kenenkään koheltaa meidän ponilla niin päättömästi! Huh huh miten sitä onkin lapsena ollut ajattelematon. No, terveenä poni silti aina pysyi, ei me sitä jalattomaksi sentään ratsastettu. Vasta monia, monia vuosia myöhemmin poni jouduttiin lopettamaan kaviokuumeen takia. Se oli päästetty lihomaan aivan muodottomaksi, mikä koituikin lopulta sen kohtaloksi.Hakin kanssa oli ihan kiva puuhastella, mutta en minä sitä kyllä koskaan ikävöimään jäänyt.

V.V. Hakiiri

Vuonna 1993 löysin tieni isäni silloisen parturin kautta seuraavalle tallille. Olin pikkuhiljaa kyllästynyt pikkuponin kanssa puljaamiseen, ja tuolla tallilla sain hoitaakseni 3-vuotiaan lv-tamma May Day Girl:in. Siinäpä seuraava hevonen joka kolahti Veltsin jälkeen lujaa! "Tenava" oli opettamaton tuittupää tamma. Eipä aikaakaan kun tammalla jo oli kärryt perässä ja satula selässä. Ratsutin sen kokonaan itse ja se kulkikin mukavasti oikeinpäin joka askellajissa. Enimmäkseen sillä siis ratsastin, mutta kärrylenkkejäkin säännöllisesti tehtiin. Ei sitä miksikään ravitreeniksi kyllä voinut kutsua, sunnuntaiajeluksi korkeintaan :) Tenavan kanssa laukkailtiin niin sänkipelloilla kuin järvenjäillä, maastoiltiin kymmenien kilometrien lenkkejä. Aivan mahtavaa aikaa, tätäkin hevosta sain pitää kuin omaani <3 

Tenavan kanssa mummulan pihassa tapaninpäivänä 1993

Mutta niinhän se menee, kun kerran hevonen ei ollut oma, niin päättyi tämäkin rakkaussuhde omasta tahdostani riippumatta. Eräänä päivänä äiti tuli hakemaan minua koulusta, vaikka minun oli pitänyt kävellä kotiin. Autossa äiti sanoi Tenavan omistajan soittaneen että Tenava on myyty. Ajoimme suoraan tallille ja minä juoksin itkien hevosten tarhaan halaamaan Tenavaa. Eipä mennyt tästä montaa päivää, kun mustalaiset tulivat hakemaan sitä. Olin myös paikalla, surullisena, mutta olipa Tenavan ostanut romanimies mukava! Hän halusi osoitteeni ja antoi omansa, ja lupasi kirjoitella minulle Tenavan kuulumisia! 

Niin varmaan joo, ajattelin, mutta niin vain alkoi kirjeitä tältä Allanilta tulla! Upeaa, koukeroista käsialaa, vielä upeampia piirroksia, välillä Tenavan kuvia, välillä jouhitupsu. Aivan käsittämätöntä, vanhempi romanimies ja minä, 14-vuotias tyttö kirjeenvaihdossa :D Jopa silloin kun Allan joutui linnaan *hups*, kirjeenvaihto jatkui, ja Allan vakuutteli Tenavan olevan sillävälin hyvässä hoidossa. No, kyllähän se "suhde" vähitellen hiipui ja lopulta kuihtui vallan, mutta olipahan meillä hämmästyttävä yhteys pitkän aikaa...

Kun Tenava oli lähtenyt, aloin jälleen käydä hoitelemassa Hakki-ponia. Tällävälin ponin omistaja oli ostanut myös lämminverisen, tamma Casual Rinan. Siinä oli ensimmäinen varsinainen ravitreenattavani! Erittäin kuuma ja erittäin hapan tamma, eikä asiaa yhtään helpottanut omistajamiehen erittäin hermostunut ja äkkipikainen luonne. Kun Riina kuuli omistajan auton tulevan pihaan, se pakeni aina tarhan perimmäiseen nurkkaan eikä olisi antanut kiinni. Kertonee tarpeeksi... Eihän Riina mikään maailmankaataja ollut. 32 starttia, 1 ykkönen ja 19,5-ennätys, mutta kyllähän tuommoinen kilpahevonen jo mukavasti vauhdin huumaa harrastehevosilla ajelemaan tottuneelle tarjosi.

Riina

Eipä Riina kuitenkaan minulle koskaan mikään kovin tärkeä ollut, sellainen rasittava sählääjä. Niinpä päätin välillä siirtyä "oikeisiin" ratsuihin. Tällä kertaa omien sukulaisteni kautta sain mahdollisuuden mennä kokeilemaan tanskalaista puoliveriruuna Maestroa. Masi oli siis jo vanhempi, keuhkovikainen entinen estehevonen, jonka kanssa pääsin hiomaan ratsastustaitojani sekä itsenäisesti että valmennuksissa. Se ei kuitenkaan enää kovin rankkaa treeniä kestänyt, ja samoihin aikoihin päätin myös vanhempieni kauhuksi lopettaa lukion kesken mennäkseni tallille töihin. Puoli vuotta kävin kotoa Toijalasta Ylöjärven perukoilla tallitöissä, ja niillä rahoilla päädyin ostamaan itselleni ensimmäisen hevoseni, 1-v suomenhevostammavarsa Taijan Tytön. 

Kustaan kanssa kierrettiin eri talleilla etsimässä minulle hevosta, ne olivat mukavia reissuja! Tyttö löytyi lopulta Kankaanpäästä ja voi sitä päivää kun se hevosautosta ulos otettiin, ensimmäinen ikioma hevonen!! Riemua ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun eräänä päivänä tallille mentyäni näin heti Tytön olevan tarhassaan pulassa. Se oli juuttunut takapäästään suurten kivenlohkareiden väliin, ja alkoi selvästi jo väsyä kamppailemaan. Eihän sitä siitä muulla pois saanut kuin paloauton nostoliinoilla, ja kaivinkone veti kiviä varsaparan ympäriltä pois.

Tyttö pulassa

Eihän siitä hyvää seurannut, vaan kolmen viikon jakso EKK:lla.

Seuraavan kesän Tyttö vietti toipilaana varsalaitumella.

Oli siinä tiukkaluonteinen tamma. Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, ei Tytön lähellä auttanut vieraiden ihmisten juuri selkäänsä kääntää jos ei halunnut saada sen hampaita olkapäähänsä. Tamma osasi näyttää oikeinkin lempeältä, siksi se olikin niin kovin petollinen... Ei todellakaan kenen tahansa kokemattoman hevonen, sen kanssa olisi oikeasti voinut seurata rumaakin jälkeä. Minun kanssani Tyttö oli kuitenkin aina kuin ihmisen mieli <3 

Lähdin sitten Ypäjälle opiskelemaan ja luonnollisesti Tyttö seurasi mukana. Ensimmäisen opiskeluvuoteni se asui pikkutallissa opiston lähettyvillä mutta kun edessä oli jo aiemmin loukkaantuneen kintereen leikkaus, oli aika muuttaa leikkauksen jälkeiseksi ajaksi opiston talliin. Siellä Tytöstä tuli jos mahdollista, entistäkin vihaisempi. Vaihtuvat ihmiset ja vilkas käytäväliikenne olivat sille liikaa. Katsoinkin viisaaksi tuon lyhyen kokeilun jälkeen siirtää Tytön Ypäjällä vielä kerran toiseen talliin. Kevättalven -98 sain treenata Tyttöä säännöllisesti ja mukavasti se hölkkäsikin.

Leikatusta jalasta ei kuitenkaan koskaan tullut priimaa, ja jo ennestään kiukkuisesta tammasta alkoi tulla aivan hirviö. Kesän -98 vietin työharjoittelussa BWT:llä, ajelin kyllä tammaa mutta se ei vain alkanut käyttää kipeää jalkaansa kunnolla. Marraskuussa -98 oli aika päästää Tyttö pois kärsimästä.

Tyttö keväällä -98

BWT:llä töissä ollessani onneksi Tytön lähdön jättämän tyhjiön täyttivät ihanat passihevoset. Yli muiden olivat Prudence, Woodhill's Fanny ja Hoppuli. Prudden kanssa reissasin ensimmäiset Ruotsin ravireissuni, Fannia sain treenata  käytännössä oman pääni mukaan (kiitolaukkaa selästä pehmeällä hiekalla) ja sain kuin sainkin viriteltyä sen voittoiskuun, vain huomatakseni että voittostartin jälkeen se myytiin Norjaan... Fanni oli sellainen hevonen että sen olisin voinut ostaa vaikka omaksikin, mutta silloin minulla oli vielä Tyttö eikä mitään mahdollisuutta elättää kahta hevosta. Hoppuli sitten taas oli vain niin halittavan ihana, kiltti, rauhallinen tamma joka lähti pohjanmaalle epäonnistuneen koelähdön jälkeen. Tänäkin päivänä seuraan edelleen sen varsan Poppulin hienoa raviuraa :)

Viimeinen BWT:n aikaisista hevosista mainittava on ori Noctifero. Tukkajumala, silmänilo, ystävä. Ei ollut suuri lahjakkuus tämäkään, vaivainenkin, ja olen tainnut jo sanoa tämän lauseen muutaman muunkin kohdalla, mutta silti tämänkin olisin mieluusti huolinut vaikka omaksi :)

"Jukka Kultatukka"

Tähän väliin tulee puolen vuoden hevoseton tauko. Päätin leikkiä hetken tavallista ihmistä ja menin töihin leipomoon. Sen puoli vuotta sinnittelin, sitten polte kävi taas jo niin ylipääsemättömäksi että ei auttanut kuin suunnata tallille töihin. No, tarttui sieltä leipomosta sentään jotain matkaan, nimittäin mieheni Vesa :)

Nieminen Stablella aloitin helmikuussa 2000 ja sain heti passihevosiksi mm. Lovely Kempin ja Macho Waltterin. Lovelystä olenkin kertonut jo mutta lyhykäisyydessään, sen kanssa tuli nähtyä raviurheilun parhaat hetket. Killerin 3-vuotiseliitti-1., Suur-Hollola Tammahambo-1., Tammakriterium-2., Kriterium-3., 3-vuotiaiden tammojen Kasvattajakruunu-karsinta & -finaali-1., Kymenlaaksoajo-karsinta & -finaali-1., Kuopio Stakes-2., Midnight Cup-2., 4-vuotiaiden tammojen Kasvattajakruunu-karsinta & -finaali-1., Suuri Suomalainen Derby-karsinta & -finaali-1., Derbyn Tamma-Champion-1, Porin St.Leger-1..... Eipä yhden hevosen kanssa paljon enempää voi menestystä toivoa. Ja olihan tuo Niemisellä työskentely sellaista aikaa että opin varmasti ravihevosten treenaamisesta enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana. 

Macho Waltterinkin kanssa kahlattiin ikäluokkakilpailut läpi, mutta sen kohtalona oli syntyä erään BWT Magicin ikäluokkaan ja kaikki varmasti muistavat sen olleen hyvin pitkälti voittamaton. Kakkossijat noissa lähdöissä taas vei lähes aina joku Mayday Birdland... oho, kappas! Sehän onkin Aladdinin enomies! ;) Ja kolmosena keikkui Macho... Siinä oli sitten supermukava hevonen, joka myytiin (jälleen kerran kävi näin...) voittoon päättyneen startin jälkeen Italiaan. Siellä se taisi voittaa kerran jonkun ö-sarjan lähdön, ja muutti sittemmin olomuotonsa makkaraksi.

Samaan aikaan kuvioissa oli kuitenkin jo meidän Fanta. Hyppäsi hevosauton sillalta suoraan sydämeeni 1-vuotiaana varsana ja on siellä edelleen, vaikka laukkaakin nykyään vihreämmillä laidunmailla. Fantan rinnalle nousi myös yksi valloittava pikkuinen lämminveritamma, All Ablaze, Ilmi, joka juoksi meiltäkäsin muutaman startin ja tekaisi pari hienoa varsaa, mutta on sekin nykyään Fantan kaverina pilvien päällä.

                      Fanta                                                                                                                             Ilmi

Fantasta meille syntyi siis viisi varsaa ja Ilmistä kaksi. Niillä kaikilla on aivan erityinen sija muistoissani, jokaikisen varsan syntymä on täynnä muistoja ja tunteikkaita hetkiä.

Näiden kahden tamman jälkeen täällä on pyörinyt jos jonkinlaista kaviokasta, mm. Mirvori oli yksi suuri ihastukseni mutta sen ura katkesi harmittavasti hankosidevammaan eikä ruunaa viitsinyt enempää kiusata. Tällä hetkellä elämäni täyttää kaksi miestä, Aladdin ja Keke. Aladdin on vienyt sydämeni jo täysin, ja Kekekin hyvää vauhtia :)

Vielä yksi hevonen ansaitsee maininnan, vaikka se olikin minun ilonani harmittavan lyhyen aikaa, vain viisi kuukautta. Kyseessä on tietenkin Lissu. Kun se syntyi, tiesin että minun Elämäni Hevonen on tässä. Oli heti täysin selvää että se pidetään itsellä loppuun saakka, upea, kyömypäinen, pitkäjalkainen, yönmusta täydellinen tammani. Kun se ravasi, sen jalat hädintuskin koskivat maahan, se kertakaikkiaan leijui ja liiteli. Lujaa vauhtia ympäri laidunta, siitä näki puusilmäkin että kyseessä oli todellinen lahjakkuus, niin helppoa sen meno oli. Kohtalo kuitenkin päätti toisin ja meidän tarinamme loppui niin kesken kuin mikään vain voi kesken loppua. Lissu olikin liian hyvää ollakseen totta <3

Liz