237.

Tänään saatiin netissä lukea vastenmielisimmästä (julkitulleesta, näitähän voi tapahtua, ja mahdollisesti tapahtuukin enemmänkin, mutta missälie puskissa...) raviaiheisesta uutisesta pitkiin, pitkiin aikoihin. Oloni on jotenkin petetty. Kyllähän minä sen käsitän, että meissä ihmisissä on mätämunia, mutta siitä huolimatta on kovin vaikea sisäistää näkemäänsä. Kolmekymmentä vuotta on kulunut hevosten parissa, ja vasta nyt näin karun urbaanilegendan muuttuneen todeksi. Sinisilmäisesti olen ajatellut, että kettingillä hakkaamiset ovat jääneet kauas 80-luvun hämärään, mutta kuva ei valehtele. Eilen Killerillä Jyväskylässä hevosparka sai selkäänsä vartavasten tehdystä kettinkipiiskasta. Ei mistään jostain sattumalta napatusta ketjunpätkästä, vaan selkeästi radalle oli tultu tarkoituksena satuttaa. Keskellä päivää, valoisalla, nuorten raviponiharrastajalasten silmien edessä. Voiko ihminen olla enää röyhkeämpi?!?!?

Kyllä minä todellakin tiedän sen tunteen miten turhauttaa, jos hevosella on lahjoja, mutta se ei vain kulje. Mutta mikään, korostan, EI MIKÄÄN oikeuta ihmistä kohtelemaan työpariaan tuolla tavalla!!! Tiedän toki senkin että maailmassa tapahtuu joka päivä mitä hirveämpiä rikoksia jotka kohdistuvat ihmisiinkin, mutta tuo kuva hevostaan pieksävästä kusipäästä paloi kyllä pitkäksi aikaa verkkokalvoilleni. Ainoan lohdun tilanteeseen suo se miten ripeästi ja asiaankuuluvalla vakavuudella Suomen Hippos tarttui asiaan. Uskon ja luotan että tekijä saa rangaistuksensa, ja nimihän onkin ruskealla foorumilla jo kerrottukin eikä se varmasti tule unohtumaan ihmisten mielistä pitkiin aikoihin.

Jos tapaus on järkyttänyt meitä kaikissa liemissä keitettyjä ravi-ihmisiäkin, voi vain kuvitella ratsupuolen ihmisten, ja täysin lajin ulkopuolelta tulevien ihmisten tunteet ja aatteet. Haluankin painottaa että henkilökohtaisesti en tunne Suomessa yhtäkään raviammattilaista tai -amatööriä, joka kohtelisi hevosiaan noin törkeästi, saati hyväksyisi hevosen kettingillä hakkaamisen. Jos hevonen ei kulje hyvällä ruualla, hoidolla ja treenillä, se myydään ratsuksi tai teuraaksi. Tässäkin tapauksessa ainoana tuloksenahan oli hevosen vauhkoontuminen, se potki kuskinsa kyydistä ja kärryt palasiksi, joten toivottavasti tuo hevosparka toimii edes varoittavana esimerkkinä jokaiselle aloittelevalle raviharrastajalle - hevosen pahoinpitelystä ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Tästä menen seuraavaksi iltatalliin. Haen hevoset tarhoista, pesen kuraiset jalat, riisun ulkoloimet, vaihdan päälle kuivat talliloimet. Rapsutan korvan takaa, silitän silkkistä kaulaa. Tirautan muutaman kyynelen silkasta pahasta mielestä, siitä miten minun rakkailla hevosillani on kaikki hyvin samaan aikaan kun jotain toista jossain hakataan ja potkitaan. Ja toivon, että lajin ulkopuoliset ihmiset ymmärtäisivät suurimman osan raviurheilijoista tekevän tätä täydestä sydämestään, kunnioittaen, rakkaudesta eläimiään kohtaan.